Veljeni

Veljeni

Synnyit 7.12.1990. Olit vanhempieni ensimmäinen lapsi. Kolme vuotta myöhemmin synnyin minä, ainoa pikkusiskosi. Jo silloin sairautesi oli tiedossa, Duchennen lihasdystrofia, minä olin terve. Olit kuulemma innoissasi minusta ja autoit vanhempia hoivaamaan minua.

"Seems like it was yesterday when I saw your face

You told me how proud you were but I walked away
If only I knew what I know today
Ooh ooh"

Asuimme ensin kerrostalossa. Meillä oli eri huoneet, mutta tykkäsin leikkiä leluillasi kun olit koulussa. Suutuit aina kun huomasit että olin koskenut tavaroihisi. Kerran meinasin tukehduttaa sinut säkkituolilla. Tykkäsimme käydä paljon mummolassa ja meillä oli siellä aina hauskaa. Usein esim. kaupassa sinua tuijotettiin pyörätuolin vuoksi, en koskaan ymmärtänyt miksi ja se suututti minua - olihan minulle opetettu että tuijottaminen ja osoittelu oli töykeää. Olit minulle aina sankarini, oma isoveljeni. 

"I would hold you in my arms

I would take the pain away
Thank you for all you've done

Forgive all your mistakes."

Kun olin 5, muutimme kaikki omakotitaloon "maaseudulle". Pystyit silloin juuri ja juuri kävelemään talon ympäri. Olin joskus mustasukkainen kun sinut aina kannettiin autosta sisälle, joten leikin nukkuvaa, jotta minutkin kannettaisiin sisälle. Muistan pelottavan "seisoma-tuolisi", jonka avulla pidettiin nivelesi suorassa ja se ilmeisesti auttoi sinua kasvamaan suoraan. Iltaisin sinulle laitettiin käsi- ja jalkatuet. Muistan kun annoit minun kokeilla niitä, nauroit kun koitin kävellä niillä. En muista vuotta, mutta sinut vietiin kerran Helsinkiin selkäleikkaukseen jossa selkärankaasi laitettiin tukemaan rautaputki. Sen piti auttaa selkääsi pysymään suorassa. Itkimme äitin kanssa eteisen lattialla molemmat, pelkäsin että kuolet vaikka kyse oli vain rutiinileikkauksesta. Olisin halunnut soittaa sinulle.

"There's nothing I wouldn't do
To hear your voice again.

Sometimes I wanna call you but I know you won't be there"

Minä aloitin koulun ja sinä jatkoit koulunkäyntiä Turussa. Lähdit aamuisin taksilla kouluun kun minä lähdin pyörällä tai kävellen. Tykkäsin auttaa sinua läksyjen tekemisessä ja sinä autoit minua, välillä oikein vahdit että tein läksyni. Koulussa minua alettiin kiusaamaan, osaksi sain myös kiusaamista sinusta. Kestin kyllä sen että ulkonäköni oli muille ongelma, mutta se että sinua haukuttiin minulle sai minut suuttumaan pahasti. Tulin usein kotiin ja kerroin sinulle miten minua oli kiusattu taas, joka kerta lupasit ajaa pyörätuolillasi niiden varpaiden yli. 

"Oh, I'm sorry for blaming you for everything I just couldn't do
And I've hurt myself by hurting you"

Tykkäsit myös pelata paljon videopelejä. Pyysin aina nätisti että saisin katsoa pelaamistasi ja yleensä aina sain katsoa. Muutaman kerran jos kuolit monta kertaa pelissä peräkkäin syytit siitä minua, olin esim. hengittänyt liian kovaa ja häirinnyt sillä keskittymistäsi. Kerran sain pelata kanssasi änäriä, painelin vain PS1 eri nappeja ja sain tehtyä sinua vastaan yhden maalin suoraan längeistä. Et pystynyt sulattamaan tapahtunutta millään ja minä tuuletin maalia kuin viimeistä päivää. Tilanne taisi olla siinä kohtaa jo 6-1. 

"Some days I feel broke inside but I won't admit
Sometimes I just wanna hide 'cause it's you I miss
And it's so hard to say goodbye when it comes to this, ooh, whoa"

Seurasimme paljon urheilua. Äidin kanssa katsoimme formuloita, sinä pidit Ferrarista ja Michael Schumacherista - minä ja äiti taas Häkkisestä. Katsoimme myös välillä jalkapalloa. Muistan kuinka innoissasi olit kun minä aloin harrastaa jalkapalloa MaPS:ssa. Tulitte välillä äidin ja mummon kanssa kannustamaan minua ja sinä olit ensimmäinen ihminen kenelle kerroin ensimmäisestä maalistani. Tiedän että olisit itse halunnut pystyä urheilemaan joten halusin tehdä sen sinun puolestasi. Itse pelasit pyörätuolisalibandya tepsissä, pääsin usein mukaan treeneihin ja minulla oli siellä todella hauskaa. Mutta eritoten katsoimme jääkiekkoa. Se oli se juttu. Opetit minulle alusta asti että on vain yksi seura mitä pitää kannattaa ja se oli TPS, Turun Palloseura. Tämä on opetus jota noudatan edelleen koko sydämelläni.

Rakkaudesta urheiluun ja seuraan, SPT TPS pelinumerolla 69

"Would you tell me I was wrong?
Would you help me understand?
Are you looking down upon me?
Are you proud of who I am?"

Kun minä olin ylä-asteella ja sinä lukiossa, aloit sairastelemaan. Vanhempamme erosivat 2007, jonka vuoksi vietimme todella paljon aikaa mummon kanssa äitin työvuorojen takia. Minä sairastuin astmaan uudestaan ja sinä sairastit usein keuhkokuumeita. Pelkäsin joka kerta todella paljon. Meille tuli myös koira, Rocky. Mielestäsi Roksu oli todella hauska tapaus, mutta et pitänyt siitä kun hän hyppäsi sänkyysi ja vain pussaili sinua. Ethän pystynyt tekemään mitään mikä olisi lopettanut sen. Olimme myös paljon keskenämme. Autoin sinua läksyjen tekemisessä, nostelemalla ja siirtelemällä käsiäsi ja jalkojasi - ettei sinua sattuisi. Olin joskus liian kovakourainen, en olisi saanut. Joka kerta annoit minulle anteeksi. Ei ollut sinun valintasi että tarvitset koko ajan apua. 

"There's nothing I wouldn't do
To have just one more chance
To look into your eyes and see you looking back"

Kerran pyysit minua mukaasi pelireissulle Ouluun. Tehtäväni oli olla ns. yökukkuja. Autoin öisin sinua vaihtamaan asentoa tai laittamaan hengityskoneesi kunnolla - sairastit myös uniapneaa. Mummo oli kanssasi päivät turnauksessa kun minä nukuin hotellihuoneessa. Olin ostanut juuri uudet kuulokkeet ja halusit kokeilla niitä bussimatkalla, iPodissani on vieläkin video kun jammailet uusien kuulokkeideni kanssa. 

"Oh, I'm sorry for blaming you for everything I just couldn't do
And I've hurt myself, oh, oh, oh."

Muutit palvelutaloon ja aloitit itsenäisen elämän. Emme nähneet niin usein enää. Kerran pyysit minua kanssasi katsomaan TPS-Blues peliä. Olin niin innoissani, sillä olin jo monta kertaa kinunut että pääsen mukaasi. Kausi oli 2009-2010. TPS voitti ottelun ja mielestäsi oli hauskaa kun huusin kovaa tuomareille. Tämä peli on yksi rakkaimpia muistoja kanssasi. Pyysit tämän jälkeen minua peleihin jatkuvasti. Aloin myös käydä peleissä ilman sinun pyyntöäsi. Menin jopa kannattaja-katsomoon. Kuuntelit kulmasta kun huusin ja pidit siitä. Aloin myös saada katsomosta kavereita. Jääkiekosta tuli meidän yhteinen juttu.

Silmä tarkkana katottiin kiekkoa yhdessä

"If I had just one more day
I would tell you how much that I've missed you since you've been away"

Silloin en tiennyt että kausi olisi sinulle viimeinen. TPS voitti tuolloin Suomen Mestaruuden. Aloit sairastelemaan useasti, etkä oikein koskaan parantunut kunnolla. TPS:n European Trophy-kausi alkoi elokuussa, pääsit katsomaan muutaman pelin kanssani. Sopisimme että veisin sinut TPS-Jokerit pelin jälkeen hallin taakse tapaamaan pelaajia, sillä et koskaan ollut päässyt tekemään niin. Peli pelattaisiin 25.9.2010.

"Oh, it's dangerous
It's so out of line
To try and turn back time"

Oli tavallinen maanantai. Muistan kuinka minulla oli hauskaa ystäväni kanssa kuviksen tunnilla. Sopisimme että hän tulisi koulun jälkeen meille. Menimme kotiin ja äiti pyysi minua keittiöön. Elämäni pahin päivä. Pyysin itkien ystävääni lähtemään kotiin. Hän lähti. Vain minä ja äiti. 

"I'm sorry for blaming you for everything I just couldn't do
And I've hurt myself by hurting you"

13.09.2010 olit poissa. Olin aivan yksin. Oma isoveljeni oli poissa. Keuhkokuume oli lopulta heikentänyt keuhkojasi ja sydäntäsi liikaa. Olit jättänyt minut yksin.

25.09.2010 oli hautajaisesi. Painajaista. Lähdin muistotilaisuudesta suoraan peliin. Peliin jossa meidän piti mennä hallin taakse tapaamaan pelaajia. En saanut itkua loppumaan.

Sinulle aikanaan teetetty pelipaita, kävin hakemassa siihen koko joukkueen
nimikirjoitukset ja laitoimme sen esille muistotilaisuudessasi.

Tänään täyttäisit 26 vuotta. Jo vähän päälle kuusi vuotta olet ollut pois luotani. Edelleen olet minulle elämäni suurin sankari, oma isoveljeni. Jokainen päivä ilman sinua on tuskaa. Haluaisin vain sinut takaisin, mutta tiedän sen olevan mahdotonta. Monet kerrat mietin että mitäköhän sinä sanoisit johonkin asiaan esim. liittyen jääkiekkoon. Haluan tehdä sinut ylpeäksi. On päiviä kun olen vahva, mutta on nämä päivät jolloin tarvitsen sinua enemmän kuin mitään. Kuvasi on yöpöydälläni, siinä olemme supersankareita - aikeissa pelastaa maailma. 

My hero

Tiedän sen, että minun pitäisi käydä haudallasi useammin, mutta en vaan kykene siihen yksin, enkä halua viedä sinne ketä vaan. Olen liian heikko. Jääkiekko on keinoni pitää sinut mukana. Halli ja seura on muistosi minulle. Ja siitä en suostu luopumaan koskaan. 

Tein sinulle tälläisen, vein sen haudallesi.

Rakastan sinua, Joni. Isoveljeni.

- Jenna, pikkusiskosi

Suuria muutoksia...

Hei taas pitkästä pitkästä aikaa!

Olen monta kertaa miettinyt jatkanko tätä blogia enää ollenkaan. On todellakin tapahtunut paljon suuria muutoksia elämässäni - en oikein itsekkään tahdo pysyä kelkassa. Poistan suurimman osan vanhoista teksteistäni, sillä niillä ei ole enää mitään virkaa. Kun aikaa riittää ja jaksan, alan muokkaamaan blogin ulkoasua.

Muutama kiekkopelikin tullut käytyä katsomassa.

Ensimmäisenä suurena muutoksena on varmastikin se että asumme nykyään Roksun kanssa kahdestaan. Muutimme syyskuun alussa ystäväni vanhaan asuntoon Turkuun. Olen siis vihdoinkin virallisesti Turkulainen sitten vuoden 1998 (jolloin olin 5.v). Mukava 32:n neliön kokoinen yksiö sopii meille kuin nenä päähän - asunto alkaa jo tuntua kodilta, varsinkin kun sain vihdoin laitettua enoni avustuksella jääkiekkomailat seinille. 😊 Onneksi minulla on ollut perhe ja ystävät auttamassa minua muuton ja muidenkin asioiden kanssa. 

Toinen suuri muutos elämässäni on pääsyni Turun Ammattikorkeakouluun Lemminkäisenkadulle. Pääsin aloittamaan Liiketalouden opintoni syksyllä 2016. Minusta tulee siis keltahaalarinen tradenomi. Ihan hyvinhän tämä on lähtenyt liikkeelle, vaikka en ole bileissä päässytkään kauheasti juoksemaan töiden takia. Yhdet bileet on takana eli pakolliset haalarikastajaiset. Tullut kyllä huomattua että tässä koulussa joutuu astumaan omien mukavuusalueidensa ulkopuolelle ja paljon - esimerkiksi joudumme tekemään todella paljon videomateriaalia, kuten video CV:n muutamalla kielellä, "hissipuheen" jne. Itse en ainakaan pidä itseni kuvaamisesta tippaakaan, varsinkin kun pitäisi vielä puhua vieraalla kielellä, vaikka englanti minulta sujuukin ihan ok. Jos joku sanoo että ammattikoulu valmentaa ammattikorkeaan niin olen aivan eri mieltä - lukiostani on liian kauan muistaakseni, mutta Merkonomi-koulu ei valmentanut minua tänne mitenkään. AMK on ihan oma maailmansa.

Ensimmäinen haalarimerkki, jonka ompelin haalareihini!

Tietysti ensimmäistä kertaa muuttaessani yksin suuri huolenaihe on raha. Riittääkö tuet jne. elämiseen. Minun kannalta kela teki suotuisen päätöksen, jonka ansiosta opintotukeni riittää hyvin vuokraan - eli katto pään päällä on taattu. Tilanteeni ei kyllä todellakaan ole rahallisesti niin huono kuin yleensä opiskelijalla - onhan minulla samaan aikaan neljä eri työpaikkaa. Kyllä, neljä eri työpaikkaa, joiden välillä pompottelen ja käyn koulua samalla. Suurimpina tietysti Hesburger- ja kirjanpito-työt, joista tienaan ns. leivän pöytään, joiden lisäksi teen jv-töitä edelleen SB TPS:lle ja HC TPS:lle. Pakko myöntää - välillä on voimat lopussa, onneksi omaan aivan ihanat työkaverit, jotka myös auttavat.

Siitä päästäänkin seuraavaan asiaan: henkinen hyvinvointi. Loppukesä oli todellista helvettiä minulle ja on edelleen, ihme että olen "järjissäni". Ero, muutto, isoisän kuolema, isotädin pahalaatuinen syöpä, toisen isoisän terveyden heikkeneminen ja  äidin työttömyys ovat suuria osatekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet minuun ja henkiseen hyvinvointiini paljon. Itsetunto on tällä hetkellä -100%, yksi mennyt hetki nosti sen takaisin ylös mutta tuli rytinällä alas, aika arvoton olo. Olen pahoillani niille ihmisille joilla on mennyt hermo kokoaikaiseen valittamiseeni. Positiivisuuden löytäminen on ollut todella haastavaa minulle viimeaikoina - sen takia yritänkin päivän päätteeksi löytää edes yhden asian joka on esimerkiksi saanut minut hymyilemään. Ne ihmiset jotka pitivät/pitävät minut pinnalla tietävät kyllä keitä ovat. Ja onneksi minulla on Roksu - syy, jonka takia on oikeasti pakko nousta joka päivä ylös sängystä. Tiedän itsekin, että olen tällä hetkellä aika loppu, voimat ei oikein tahdo riittää enää. Esittäminen on helpompi tapa selvitä päivistä. En oikein osaa enää odottaa mitään, eikä minulla edes ole oikein mitään mitä odottaa. Tunteetkin menevät aivan vuoristorataa, saatan olla hetken iloinen mutta minuutin päästä taas olla surullinen. 

Pappan viimeinen leposija 💙

Minun prinssi Rocky 💕

Nyt mennään vain päivä kerrallaan eteenpäin. Yritän löytää jokaisesta päivästä edes pienen hyvän asian ja saada itseni myös voimaan fyysisesti paremmin. Toivon että ehkä henkinen puoleni seuraisi perässä. Päivistä on helpompi selvitä kun on jotain tekemistä, esim. töitä tai menoa ystävien kanssa - niiden avulla unohdan väsymykseni. 

Ystävät 💙

Torstai 24.11 päivän positiiviset:

• Kookoo - TPS 2-5
• Pelin katsominen C:n ja J:n kanssa

Nyt lopetan tämän tekstin tähän, ehkä tämä avaa muutamalle ihmiselle, miksi olen tällainen tällä hetkellä enkä täysin oma itseni. 

Jenna